Suomen muotoinen pilvi

Onko Suomen muotoinen pilvi epäonnistumisen pelon pilvi? Epätoivon, lannistumisen tai häpeän pilvi?

Katsottuani erään dokumentin en voinut olla ajattelematta sitä, että Suomessa on tälläkin hetkellä lukuisia ihmisiä, joita 1914-1945 vuosina toteutuneet sodat vieläkin koskettavat joko suoraan tai välillisesti. Uskon, että moni lukijakin tunnistaa lähipiiristään jonkun sukulaisen, joka on ollut sodassa ja joka on puhunut tai ollut puhumatta kokemuksistaan. Koska ihminen puhuu myös käytöksellään ja elekielellään on mahdollista että sotatraumat ovat välillisesti siirtyneet jälkeläisiin ja heidän jälkeläisiinsä, vaikka sodasta ei olisi juurikaan keskusteltu. Olen kuullut sanonnan, jonka mukaan ihmisen teot siirtyisivät kolmanteen ja neljänteen sukupolveen saakka. Ajattelen, että se voisi tarkoittaa esimerkiksi tietyn tunneilmaston siirtymistä suvuissa ja kulttuurissa syntyville uusille sukupolville.

Onko meidän kulttuurissamme paljon puhumatonta kipua? Onko kulttuurissamme sellainen arvo, jossa jokaisen tulee pärjätä omillaan ja olla itsenäinen? Pidämmekö me epäonnistumista häpeällisenä? Pidämmekö onnistumista edes mahdollisena? Pidämmekö yrittämistä ja aloittamista järkevänä kun vastassa on isoja asioita? Jos nämä ajatukset ovat arkipäivää ei ole mikään ihme, että moni uupuu ennen kuin uskaltaa edes yrittää. Jos nämä ajatusmallit kumpuavat kansallisista kokemuksista voisiko kyseessä olla ns. kansallinen trauma?

Aivotutkimuksissa on todettu, että trauma vaikuttaa aivoihin mm. siten, että ajatuksia ja tunteita on vaikea pukea sanoiksi. Traumat voivat esiintyä fyysisinä oireina, kireytenä, ylivirittymisenä tai lamaantumisena. Jos traumatisoituneelle esitetään kokemukseensa liittyviä asioita pelkokeskus aktivoituu ja saa aikaiseksi stressihormonien ja hermoimpulssien vyöryn, joka nostaa verenpainetta, kiihdyttää sykettä ja hengitystä. Traumojen hoidossa on esitetty, että traumasta puhuminen saattaa vahvistaa trauman kokemista. Puhumisen siksi tulisi olla oikea-aikaista ja turvallisessa ilmapiirissä tapahtuvaa. Sen sijaan turvan luominen, turvalliset ihmissuhteet, kehon rauhoittaminen ja voimaannuttaminen erilaisten harjoitusten avulla voivat olla avuksi traumojen käsittelyssä.

On tärkeää, että oppisimme ajatuksen: ”se oli silloin, nyt on nyt”. Nyt voin vaikuttaa omaan olooni, nyt voin vaikuttaa tulevaisuuteeni. Jos pelottaa että epäonnistun, saan uuden kokemuksen. En lannistu. Voin oppia jotakin. Nyt voimme tehdä asioille jotakin. Nyt voimme vaikuttaa puhumiseen, kokemiseen ja turvallisiin kohtaamisiin.

Voisiko Suomen muotoinen pilvi ollakin turvan, hyväksymisen, levon ja suojan pilvi? Sellaisen turvissa haastankin jokaista meitä yrittämään, aloittamaan ja vaikkapa epäonnistumaan komeasti. Mikä olisi pienin asia, jota uskallat yrittää vaikka epäonnistut? Sen voisi tehdä jo tänään. Minun kohdallani se voisi olla leipominen. Ehkä sen jälkeen, kun olen nauranut linttaan menneille pullilleni uskallan ottaa jonkun isomman haasteen vastaan.

Mitä me kaikki uskaltaisimme yrittää, jotta kulttuurissamme periytyisi rohkeus tarvita toisia, epäonnistua, onnistua ja aloittaa?

 

Satu Mäkelä

Toimintaterapeutti, YAMK

Työelämäpalveluiden tiimivastaava/ Kaisankoti, Espoo

 

Lähteet:                           

Jäljet kehossa – Trauman parantaminen aivojen, mielen ja kehon avulla, Bessel Van Der Kolk, Viisas Elämä

Kappale ”Suomen muotoisen pilven alla”, Rintala, J. &Laakkonen, M. Hmc Publishing, Moekkitie Rekords

Kaisa Kallion kansalaislahjasäätiö, Kaisankoti
Bodomintie 37
02740 Espoo

050 57 20 830 tai
050 470 0319
toimisto(at)kaisankoti.fi

Tehtävämme on auttaa työelämässä tai sen ulkopuolella uupuneita kuntoutumaan sekä ohjata ja auttaa osatyökykyisiä takaisin työelämään. Toimimme työikäisten kuntoutuksen lisäksi kuntoutuksen ja työllistämispalveluiden rajapinnassa. Osatyökykyisten jäljellä olevan työkyvyn ja kapasiteetin tunnistaminen on keskeinen osa työtämme.